Elämää valmistumisen jälkeen

"Kun maisteritutkinto ja gradukin ovat jo takana päin, ei se toisen asteen tutkinto voi enää olla kovinkaan iso rasti!" 

Näin ajattelin, kun syksyllä 2016 suuntasin kohti pitkäaikaista unelmaani, vaatetusalan opintoja. Enpä olisi osannutkaan tuolloin arvata, kuinka monta mutkaa olisi vielä matkan varrella ennen kuin tutkintopaperi olisi vihdoinkin plakkarissa, elokuussa 2019.

Vaatetusalan opinnoissa tarvitaan monenlaisia taitoja. Luovuutta, sorminäppäryyttä ja huolellisuutta. Piirtämistaitoja, ohjelmisto-osaamista ja matikkapäätä. Graafista hahmottamiskykyä, ongelmanratkaisutaitoja ja asiakaspalvelutaitoja. Kykyä poimia asiakkaan ideoista selkeä näkemys, kuvitella vaate valmiina ja ottaa huomioon asiakkaan ruumiinrakenne suunnittelussa. Ja toki tarvitaan myös rutkasti teoriatietoa mm. materiaaleista ja ompeluprosesseista.

Näin jälkikäteen en voi todellakaan väittää, että nämä opinnot kokopäivätyön ohessa olisivat olleet vain kevyttä puuhastelua, kuten olin alun perin kuvitellut. Oikeastaan näiden ammatillisten opintojen läpi vieminen tuntui jopa isommalta urakalta kuin korkeakouluopinnot.

Mutta mikä sitten teki toisen asteen opinnoista niin haastavia?

Kurinalainen opiskelutahti. Kontaktiopinnoissa meillä oli läsnäolopakko, kun taas yliopistossa oli akateeminen vapaus (tai ainakin vapautta) suunnitella omat aikataulunsa.

Täysin uuden toimialan harjoittelu sekä erilainen opiskelutyyli, johon olin tottunut. Vaikka käytännönläheisyys olikin myös terapeuttista vastapainoa tietotyölle, olivat omat rutiinini ompelu- ym. tekniikoissa sen verran verkkaisia ja uutta tietoa tuli niin kovaa tahtia, että kiire oli väistämätön kumppani opintojeni arjessa.

Aikataulupaineet. Opinnot olivat tarkasti suunniteltuja ja etenemisvauhti nopea. Jos yksi viikko jäi koulusta väliin vaikkapa flunssan vuoksi, olivat rästissä myös harjoitustyöt sekä lähiopetuksessa teemana olleet uudet taidot.

Matemaattisten taitojeni herättely peruskaavojen piirtämisen yhteydessä sekä uudet ohjelmistot. Vaikka olen viestintäalalla opetellut lukuisia ohjelmistoja ja työkaluja, olen edelleen sitä mieltä, että kaavanpiirto-ohjelma Grafis on vaikein ohjelma, jota olen koskaan käyttänyt.

Lisäksi listaan täytyy lisätä vielä myös oma kunnianhimoni, pieni taipumus perfektionismiin sekä epärealistiset käsitykset omista taidoista ja työskentelyvauhdista. Myös valtava into oppia uutta nostaa pään pilviin, mutta ei jätä jalkoja maanpinnalle.

Kuva on otettu viimeisestä näyttökokeestani, mustasta nahkahameesta, joka valmistui viime kesäkuussa.

Olen myös sitä mieltä, että yliopiston tenttiviikko on läpihuutojuttu verrattuna näyttökokeesiin. On täysin eri asia käydä istumassa pari tuntia tentissä kuin paahtaa 3-4 viikkoa putkeen työpäivän jälkeen pitkiä iltoja näyttökokeen parissa, johon tietysti päälle tulee vielä lukuisia etätehtäviä: muun muassa työvaiheiden raportointia, saumojen poikkileikkauskuvia, piirroksia ja luonnoksia sekä teoriaan liittyviä kirjallisia tehtäviä.

Oman haasteensa tuottivat myös pitkät välimatkat kotoa Helsingistä kouluun Espooseen, työ- ja koulupäivien venyminen yömyöhälle sekä muut harrastusten ja elämän yhteensovittamisen haasteet. En voi väittää, että jaksamisen kanssa olisi aina ollut helppoa, mutta onneksi opinnoissa oli myös sopivasti joustoa ja välillä harjoitustöitä oli mahdollista tehdä myös kotona. Suurimmat kiitokset lähetän myös huikealle ryhmäohjaajallemme Tainalle uskomattomasta tsemppihengestä.

Rehellisesti voin sanoa, että oma ymmärrykseni ja arvostukseni ammatillisia opintoja kohtaan on noussut omien opintojeni aikana entisestään. Nostan hattua opettajille, jotka tekevät parhaansa sinnitellessään ammatillisen koulutuksen reformin tuomien muutosten keskellä. Kiire ja työmäärä ovat kasvaneet entisestään, kuten myös ryhmäkoot ja vastuu.

Alkuvuodesta 2019 tein sarjatuotantona kolmen puseron sarjan.
Tässä kuvassa hahmottelen erilaisia ristikkovaihtoehtoja puseron selkään. 

Ajoittaisesta stressistä huolimatta saan olla tyytyväinen lopputulokseen: siihen, miten valtavasti uutta olen oppinut vaatetusalasta ja ompelutekniikoista! Parhain kokemukseni oli tietysti työharjoittelujaksoni Bilbaossa, Pohjois-Espanjassa, jossa vietin yhden elämäni parhaimpiin lukeutuneista ajanjaksoistani.

Elokuussa, kesälomani päätyttyä sain vihdoin hakea postista odotetun kirjeen: tutkintotodistukseni. Lähdin juhlistamaan tuoretta tutkintoani ystäväni kanssa meren äärelle kuohuviinin ja pienen piknikin merkeissä.

Opintojeni päättymisen jälkeen olen ottanut hieman back up'ia ompelupuuhiin, voisin puhua luovasta tauosta. Tänä syksynä olen hypännyt mukaan sekä vanhoihin tuttuihin että kokonaan uusiin aktiviteetteihin. Olen nauttinut rakkaasta tanssiharrastuksestani baletista parin vuoden tauon jälkeen. Lisäksi olen aloittanut uutena harrastuksena pilateksen ja lähtenyt mukaan nuorkauppakamaritoimintaan.

Saumanvaara-blogi on kulkenut mukanani säännöllisen epäsäännöllisesti koko opintojeni ajan. Välillä tiheämmin, välillä harvemmin. Tämän kirjoituksen myötä laitan blogini jäihin, ainakin toistaiseksi.

Ompeluharrasteeni saavat jatkoa viimeistään siinä vaiheessa, kun saan omassa uudessa kodissani suunnitteilla olevan ompelunurkkauksen kuntoon tai sitten, kun lähden tutustumaan Kalliossa sijaitsevaan Verstas 247 -nimiseeen ompelustudioon.

Harrastukseeni liittyviä kuvia ja kuulumisia tulen jatkossa julkaisemaan lähinnä Saumanvaara-blogin Instagram-tilillä. Minulla on esimerkiksi useita vielä blogissa julkaisemattomia kuvia koulussa tehdyistä ompelutöistä. Esimerkiksi näitä julkaisen sopivana ajankohtana Instagramin puolella.

Tässä vaiheessa lausun kiitokset kaikille blogini lukijoille opintoaikojeni myötäelämisestä. Nyt on luovan tauon aika!

Himosilittäjät ja kaiken mankeloijat

Minun on tehtävä pieni tunnustus.

Vaikka olenkin viittä vaille valmis vaatetusalan opiskelija, pyrin viimeiseen asti välttämään vaatteiden silittämistä. Se on vain yksinkertaisesti niin tylsää.

Pyrin pitkälti ostamaan ja ompelemaan mahdollisimman helppohoitoisia vaatteita. Sellaisia, jotka ovat mieluusti jo suoraan pesun jälkeen välittömästi käyttövalmiita.

Vaikka vaatteita itse tehdessä silittäminen onkin työskentelyn elinehto (ja silloin se itseasiassa on ihan mukavaakin!), silti minun täytyy myöntää, että en kuulu heihin, jotka aamukahvin jälkeen silittävät paitapuseronsa ja prässäävät housunsa.

Opintojeni aikana olen pitkälti pyrkinyt valitsemaan koulutöissä helposti siliäviä materiaaleja. Lisäksi olen pikkuhiljaa kehittänyt ymmärrystäni erilaisten kankaiden ominaisuuksista ja näppituntumaani laadukkaiden materiaalien tunnistamisesta.

Parhaita ovat helposti käsiteltävät kankaat, jotka eivät rypisty käytössä, mutta eivät myöskään purkaannu helposti ompeluvaiheen aikana.

Sarjaompeluprojektissani, josta kerroin edellisessä blogissani, kangasvalinta osui harvinaisen nappiin. Ihastuin koulun kangasvarastosta löytyneeseen mukavaan materiaaliin (47 % puuvillaa, 50 % polyesteriä, 3 % elastaania), joka tuntui yhtä aikaa sekä juhlavalta että samaan aikaan myös rennolta ja laadukkaalta. Ja ennen kaikkea tykästyin pirteään korallin väriin.

Nyt kun olen käyttänyt omaa mallikappalettani useita kertoja eri tilanteissa, siitä on tullut yksi lempivaatteistani. Eikä pelkästään sen vuoksi, että materiaali on tuntunut päällä todella miellyttävältä.

Olen käyttänyt korallin väristä puseroa muun muassa dinnereillä ystävien kanssa, esinaiseni läksiäisissä ja Tukholman matkalla (kuten tämän blogin kuvissa). 

Silitystä välttelevälle henkilölle on siunaus se, että tämä vaate ei rytisty käytössä. Ei edes silloin, kun istuin ravintolassa pitkän kaavan kautta kolmen ruokalajin illallisen ja ilta jatkui kalliolaisessa yökerhossa lähes pilkkuun saakka.

Arvostan kovasti myös sitä, että pusero ei ole tuntunut missään tilanteessa liian kuumalta, koska kangas on mukavan hengittävä.

Opiskelujeni alussa opettajani ilme oli näkemisen arvoinen, kun kerroimme luokkakaverini kanssa vastahakoisesta suhteestamme vaatteiden silittämiseen. Luokkakaverini ei itse asiassa edes omistanut silitysrautaa ennen kuin aloitti opintonsa. 

Himosilittäjien klaanin ääripääksi voisin nimetä erään sukulaiseni. Eivät edes sukat tai alusvaatteet päädy hänen kaappiinsa ennen kosketusta silitysraudan kanssa. 

Olen tavannut myös kaiken mankeloijia. Heitä, jotka kiljuvat ilosta nähdessään taloyhtiön pesutuvan nurkassa mankelin. Näihinkin kapistuksiiin olen itsekin joskus taloyhtiöiden pesutuvissa törmännyt, mutta lähemmän tuttavuuden tekemisen olen jättänyt väliin. 

No, omena on pudonnut hyvin kauas sen suhteen, että minusta tulisi joskus edes silityspositiivinen henkilö. Helpotus onkin siis se, että tavoitteeni välttää silitysraudan käyttöä toteutui tässäkin ompeluprojektissa. 

Loppusuora häämöttää!

Kaksi vuotta matkustin raketilla, kolmannen potkukelkalla.

No en kuitenkaan kirjaimellisesti, mutta kuvainnollisesti kyllä, jos kuvailen opintojeni tahtia. Kaksi ensimmäistä opiskeluvuotta olivat todella kovan kiireen ja työn täyteisiä, mutta tälle ylimääräiselle kolmannelle vuodelle on sitten jäänyt vain lähinnä Bilbaon työharjoittelun vuoksi keskeytyneiden rästitehtävien suorittamista.

     
Kolmannen vuoden hommiksi minulle jäi kahden kurssin - nahkaompelukurssin sekä sarjaompeluprojektin - viimeistely.

Koska nahkaompelukurssi edellyttää monia ompeluun ja materiaalin käsittelyyn liittyviä erityistekniikoita verrattuna normaalin kankaan ompeluun, oli järkevintä suorittaa tuo haastava kurssi loppuun vuoden päästä uuden ryhmän kanssa. Koska olen käytännössä odottanut koko lukuvuoden kevättä ja nahkaompelukurssin alkamista, suoritinkin sarjaompelukurssin hyvin väljässä aikataulussa, rauhassa töiden ohella.

Projektityön kurssilla minun tuli suunnitella ja valmistaa pieni sarjatuotanto eri kokoisia vaatteita. Kävin läpi koulun kangasvarastoja ja ihastuin puuvillasatiinisekoitekankaiseen, josta löytyi monta herkullista väriä. Koralli, tummansininen, kultainen ja hopea. Päätin toteuttaa sarjan juhlapuseroita.

Piirsin aluksi muutamia mallikuvia puseroista ja kyselin tuotteeni kohderyhmääni (noin 30-40-vuotiaat klassisesta tyylistä pitävät naiset) kuuluvilta kollegoiltani ja ystäviltäni mielipiteitä omista suosikeista. Äänet jakautuivat yllättävän hajanaisesti monelle eri mallille, mutta pienen kärjen muihin ideoihin teki kellohihainen, v-päänteinen juhlapusero, jonka selässä olisi ristikkokuvion muodostavat nauhat.

Seuraavaksi oli edessä proton tekeminen ja sovitus sekä lopullisen mallin kaavoittaminen. Alkuperäinen piirros koki tässä vaiheessa vielä hieman muutosta. Kokeilin mallinukelle monenlaisia erilaisia kuvioita selkään ennen kuin löysin sopivimman mallin.

Testailin erilaisia tapoja toteuttaa nauharistikkoa puseron selkäosaan, jotta saisin nauhoista riittävän siroja ja istuvia. Tein puserosta korallinvärisen mallikappaleen. Tosin alla olevassa kuvassa väri ei tosin näytä yhtään oikeanlaiselta, ja lopulliseen puseroon sain noista nauhoistakin tehtyä ohuemmat kuin kuvassa.

Mallikappaleen valmistuttua olikin edessä kaavojen tekeminen tekeminen sarjatuotantoa varten.

Tein itselleni mallikappaleen korallin värisestä kankaasta. Näyttökokeessa taas tein sarjatuotantona tummansinisestä kankaasta puseron koon 38, kultaisesta koon 42 ja hopeasta 46.

Tähänkin näyttökokeeseen sisältyi runsaasti paperitöitä, sillä projektin vaiheet piti dokumentoida tarkasti. Työraportissa kävin läpi mm. kankaiden leikkuusuunnitelman, saumojen rakenteet, arvion myytävän tuotteen kustannuksista ja hinnasta sekä työvaiheet listattuna. Lisäksi näyttöön sisältyi myös kirjallisia tehtäviä mm. materiaaliopista.




Olin etukäteen ajatellut, että sarjatuotannon näyttökoe tapahtuisi nopeasti ja rutiinilla, koska siinä pääsee kuitenkin tekemään samanlaisia puseroita monta peräjälkeen. En ollut kuitenkin osannut ottaa etukäteen huomioon sitä, kuinka paljon työtä ja haastetta puseroiden selkäosien ompelu ja sovitus voisivat minulle tuottaa.

Selkäosaan tulevien nauhojen valmistaminen tuntui aluksi todella haasteelliselta, koska jouduin kokeilemaan monenlaisia metodeja ennen kuin löysin kätevimmän tavan kääntää nauhat nurinpäin ompelemisen jälkeen. Parsineulalla ei homma oikein luonnistunut, joten paras työkalusetti oli hakaneula ja riittävän tukeva naru siihen somittuna. Sillä tekniikalla sain tehtyä selän nauhaosat myös ohuemmiksi.

Myös nauhojen sommittelu selkään tuotti päänvaivaa, koska nauhat olivat todella liukkaita ommella ja niiden saaminen selkäosaan symmetrisesti vaati paljon aikaa. Sovitin puseroita useita kertoja mallinukelle edestakaisin, merkitsin nauhojen paikkoja kankaaseen, ompelin nauhoja paikoilleen, purin nauhoja pois ja sommittelin taas uudelleen ennen kuin olin suurin piirtein tyytyväinen lopputulokseen.

Kevätflunssa osui näyttökokeen loppuvaiheelle, mutta siitä toivuttuani sain viimeisteltyä puserosarjan arvostelua varten.

Nyt toiseksi viimeinen näyttökoe on siis vihdoinkin takana ja loppupuristus opinnoissa saa vihdoinkin alkaa. Juuri käynnistyneen nahkakurssin parissa vierähtää seuraavat reilut kaksi kuukautta varmasti nopeasti.

Nyt on taas aika panna potkukelkka talviteloille ja käynnistää raketti uudelleen loppukiriä varten!